irrota
irrota
IRROTA
väärät kädet

ota pois ne kädet mun iholta
sieltä mistä mun kylkiluut alkaa

saitko luvan?
annoinko luvan?
taisin antaa
vaikken kai
halunnutkaan

ota pois väärät kädet

asiota jotka saavat mut juoksemaan seinältä toiseen ja huoneesta toiseen (scarlett o'harana) ja tönimään ylös ulkopuolisuusten paineiden kupruttamia ja sittemmin kaatamia ja itse kaatamiani seiniä (anna kareninana) hei, miten tänään voit miten tänään voit tänään voit voit kai paremmin jo? valkoisia vuokraseiniä, kyynelpaperimyttyjä sä voit puhua mulle voit puhua mulle puhua mulle mulle valkoisia liljoja

minä en
voi rakastaa
sinua ehjäksi

pyyntö

pyyhkiydy ylitseni

viileänä sateena

liimaten hiukseni otsaan!

sillä lailla että

peset iholta

kivun ja vihan

ja kitkerän pelon

ja kesivän ikävän.

tasoita hengitys

etten haukkoisi

keuhkojani

kerralla täyteen

räjähdyspisteeseen asti

Takka

Eräänä tavallisena syysiltapäivänä puoliksi syttyneestä takastani astui ulos pieni olento. Minä tuijotin. Se yski savua ja sen raajat paloivat liekkien pyörteillessä sen suomuisella iholla.

"Mikset sinä osaa sytyttää takkaa oikein?" se köhi ja toivoin kovasti, että osaisin. "Olisiko sinulla sytytysnestettä tai parempia ideoita?"

Pudistin päätäni.

"Minun on kylmä", se sanoi, istui takan reunalle ja tuijotti minua tuimasti iiriksettömillä eläimensilmillään.

"Ei ole. Tule viltin alle tänne sohvalle, katsotaan yhdessä piirrettyjä."

minä olen niljaiset puiden hylkäämät lehdet, jotka takertuvat kenkiisi ja tulevat sisätiloihin huoneisiisi asti, tapetoituvat seinillesi julisteiden lomaan ja huutavat olemassaolostaan. MINÄ OLEN LANKAKERÄLLÄ ITSENI SISÄLLÄ JA VÄSYNYT OLEMISEEN

ripustin lautakattoon ilmavirrassa pyöriviä pumpulipilviä

Kaatosadekuuroja

Minulla ja säällä on jotain yhteistä. Emme osaa päättää. Sääkaimani sataa, tuulee ja paistaa saman vuorokauden sisään vuoronperään ja yhtäaikaisesti, minä itken ja nauran samaan aikaan enkä tiedä kumpaa mieltä mahdoin olla. Viha, pelko, välittäminen, rakkaus, kipu ja ontto ei-mikään kietoutuvat minussa yhdeksi sekavaksi tunteeksi. Vaikka aurinko kuumottaa iholla ja sade liimaa hiukseni päälakeen, en näe yhtään sateenkaarta. Unia näen kuitenkin. Yhdessä hän makaa kylpyammeessa punaiseksi värjäytyneen veden ympäröimänä ja joku muu vastaa puheluihin hänen puolestaan, kertoo tilanteesta ja minä itken keskellä kaupunkia, joudun vielä kertomaan kaikille muille hänen kuolemastaan. Heräsin oikeaan itkuun tajuten etten voi edes soittaa hänelle.

olen nyrjähtänyt
ja nyrjähdyttänyt
tämän elämän myös

tahtoisin kovasti

pelkästään kellua

sukeltaa seassa

meriheinien, korsien

vaivatta ilman

hengitystaukoja

TUNNUSTELEN

KYLMÄNVÄREITÄ

KOURISTUKSIA

TUIJOTTELEN

VÄREILEVÄÄ

SÄLEVERHOA

Unohtuneesta

haluaisin niin paljon kertoa

mutta puhutko samaa kieltä?

osaan vain yhtä ainoaa...

älä anna minun koskettaa,

mitä tahansa muttei koskettaa!

olin kerran ihminen

mutta nyt kaikki hajoaa

unohtakaa minut, paetkaa

tämä

paluu

huolettomaan

ja

vaivattomaan?

ei

ilottomaan

itse luomaani

kudelmaan, jota

kantamaan

harteillaan

heidätkin tuomitaan

mutta

säikeet ei

suostukaan

hallintaan

silmukat tipahtaa

langat kiertyvät

jalkoihin, sormiin

ja kaulaan

kuristamaan

saamaan

neulojan

tukehtumaan:

sitenhän

tilanne

raukeaa!

mon amour!

tu connais

les jours tristes

quand j'était en train de oblier

ta voix tendre mais constant,

tes paroles tranquillisantes?

dernièrement

j'ai retrouve

l'espérance

quand

tu as rompu mes murs.

au cette moment

tu me voir:

ma peau roux,

douloureux.

mes yeux

qui ont pleuré

pour toi et toi justement

mais maintenant

je te jure:

"n'ayez pas peur!

je suis sur le point

de tomber amoureux

avec toi"

valut käsieni läpi

ojennettujen

sormieni

lomasta.

lattialle, palasina,

pelkään pudottavani

rakkaan kristalliseni

(olet vasta säröillä,

et sirpaleina niinkuin pelkään)

pelkään

tukehduttavani sut jos

pitelisin tiukemmin:

etkö tiedä?

lintujen on lennettävä

hetkittäin myös yksin

kuva.

olemiseni sietämätön keveys

kietoutuu minuksi,

meidän osaksi -

minuksi sietämätön keveys

ja keveät kengät,

ideasiipiset kengät,

meiksi ja muiksi:

niiksi, joita kohti

keveät ajatukset

kurottelevat

sietämättömän helposti

silmien seuralaisena

kunnes toisin todistetaan naiset syövät hopealautasilla tarjoiltuja sydämiä

isän sukutorpan pikkutyttö

paloi hengiltä tulitikkuleikeissä

olen useesti polttanut sormeni

sivutuulessa vanhalla coltilla

mutta kun kaksi

kiveä iskee kipinöitä toisiaan vasten

mä poltan sormeni sinusta

kun tanssin liekkien ympärillä

lähes vahingossa, transsissa ja pakonomana

ei sytytysnestettä tarvita.

kuinka kovasti tahansa yritän

kaataa vettä liekkeihin,

jotka nuolevat jalkojani,

polte ei katoa.

shh, ei saisi leikkiä tulella.

mutta se tappaa minut vielä

nukun kaiken yli

hiljaisuudessa on helpompi hengittää. ei kuule ajatusten virhelyöntejä, ne saavat jäädä puolikkaiksi ilmaan eikä kukaan pakota tarkentamaan. jatkuu tuntikausia ja minä uin maailmasta toiseen sivu sivulta, nauran ja itken ja hymähdän ja hymyilen ja palelen, aamun ensimmäiset linnut alkavat laulaa yhteisestä sopimuksesta yhtäaikaisesti enkä saa unta niiden viserrykseltä. tämä maailma on epätodellinen eikä täällä ole murheitani paitsi unissa, joissa seikkailevat painajaiset ja toiveet ja kaikki mitä on tai oli. vaikka sattuu en tahdo herätä

halu sanoa niin paljon ettei enää sanokaan mitään.

Kirjoituskoneesta

SUMU

nämä ovat ensimmäisiä sanoja. eivät kummoisia tai muistettaviakaan. ei siteerattavia vaan niillä joilla pyyhitään pöydänpintaa

KLINK

KLONK

k atsos kun minä en oikeastaan osaa vaihtaa riviväliä

ylianalysoi mis en kautta etenemistä vahinkosanoihin ja kaikkeen silt. tä v liltä. minussa asuu kaipaus henkilöimättömään kohteeseen ja HAIKEUS

jsa ikäväkin mutten tietenkään myönnä sitä kysyttäessä - tuntuiko virginia woolfistakin tältä ajatusvirran mukana ajelehtiessaan?n

katsos kun

minun ajatukseni

useimmiten poukkoilevat

suunnatta,

superpalloina

ja höyheninä

tai muistoina

(kipeänpuoleisina)

tai henkäyksinä(SI)

voi

minä

kuvittelen

tämän

kaiken

minä

minun nimeni on tämä (LOPPUVA) muste ja väärinhakatut kirjaime

ja pastellisävyiset muistot kipeimmistä ajoista

HIENOSSA MEKOSSA

SILKKILENINGISSÄ

PITELEN HATUSTANI KIINNI

VASTARAKENNETUN RAPATUN TALON

KATOLLA KORKEALLA

pidättää hengitystä

nyyhkäysten edellä

sielunsilmin

valkoisia linjoja

luulen tietäväni olevan iosaavani pystyväni tuntevani muistavani kykeneväni tulevani -ni -ani - ni - ani- NA

AA

AA

AA

silmät kiinni

epätotta totuutta

uneni.

pysäy tt ä ä . aloilleen.

näin.

vesi

tuijotan autonikkunaa vasten valuvia sadepisaroita, joita tuuli kuljettaa laidalta toiseen ja luulen, että voin ohjailla niitä sormellani, jos ne liikkuvat haluamaani suuntaan.



seison suihkussa silmät kiinni hiukset silmille valuen ja pidätän hengitystäni, käännän pääni kohti kellertävää lamppua ja luulen olevani jossain muualla tai ainakin unohdan kuka olen ihan pikkuhetkeksi.



juoksen uimapuvussa pellolla valtavien sadettimien alla, kosteita mättäitä jalkojen alla. kiljumme silloisen parhaan ystävämme kanssa kun sadetin vaihtaa suuntaa ja tekee pyöreitä vesisuihkuympyröitä



minä kellun tässä yhteenkietoutuneiden tapahtumien nesteessä, ihan kuin pääni olisi täynnä vettä ja uisin tämän talon huoneesta toiseen kuten muumeissa enkä tiedä pitäisikö uida koiraa, sammakkoa vai perhosta mutta kerrankin se ei pelota minua.

kuvat.

"Et tunne minua" on yksi lauseista julmimmista, keskustelukumppanin täysin poissulkeva itsekäs suojaväline (jota silti sekä käytän että kuulen) Mulla on taas itkemisestä raskaat silmäluomet. Jippu - En osaa elää. Vanhat jutut. En tiedä kuinka pyytäisin nätin tytön ulos. PYSTYISINKÖ KERTOMAAN pahimman viimeaikaisen tunnelukon luoneelle kuinka paljon hän satutti.Minä maksan valtiolle n.860e/kk plus sivistyspalvelut ja koulutus enkä edes maksa veroja.

Itkevä lintu

kuvat täältä.

minä & hän

Hän on itsevarma, sanavalmis, sosiaalinen, aikaansaava, fiksu ja kaunis. Hänen vaatekaappinsa tuntuu loputtomalta, hänen vaatteensa sopivat aina yhteen, tyylinsä on omanlainen, joka saa ihmiset katsomaan kadulla. Hän keksii parhaat ideat ja kun hän juo, hän nauraa ja tanssii enemmän ja häntä viedään. Hän kirjoittaa kantaaottavasti ja analysoiden, hänellä on pitkät jalat, sirot kädet ja laaja kaveripiiri. Hän flirttailee hieman, häneen ihastutaan. Hänen ei tarvitse tehdä aloitteita! Sukujuhlissa ihmetellään hänen taiteellisuuttaan, aikaansaamista ja koulunumeroita.

Minä itken iltaisin enkä osaa puhua tunteistani. En uskalla tehdä aloitteita! Pelkään puhua vieraille, en ajattele tekojani, tahdon satuttaa itseäni, haaveilen hyväksikäytetyksi tulemisesta. Minun keskivartaloni hyllyy, inhoan käsivarsiani, alasti olen lihava suorakulmio ja vaatteet päällä muodoton tikku. Kun juon, juon itseni pöydän alle, avaudun väärille ihmisille ja itken omaa mitättömyyttäni. Sanon pahasti ja annan ihmisten ymmärtää aikomukseni tahallaan väärin, kerjään sääliä ja hyväksyntää inhoamiltanikin ihmisiltä. Mielipiteeni vaihtuvat seurasta riippuen. Pelkään. Minä haaveilen turhia, jossittelen, ylianalysoin, elän haaveissa, ylidramatisoin, juoruan ja teen omia johtopäätöksiäni. En aina osaa pitää salaisuuksia tai sitten pidän ne liiankin hyvin. Menneisyyteni huhuilee taustallani. Tahdon silti olla paras, kaunein ja rakastetuin! En kuitenkaan kiinny helposti ja inhoan itseäni ja häntä. Onneksi hän on kuitenkin olemassa niin kovin harvojen tarvitsee tutustua minuun ja ne, jotka tutustuvat, toivovat useimmiten jättäneensä tutustumatta.

suupielten liikkeistä

useanlaisia hymyjä

n:o 1

huulet jännittyvät ja suunpielet vaivoin kääntyvät kohoomaan

mutta ne silmät ei naura, ne on lasia

kuorta, kuorta, roolia

tahtoisin nähdä sut kokonaan

n:o 2

aito haavoittuva ja lumoava

sanoo: kaikki tämä ei ole näin ja osa on toisin

ulottuu korviin ja silmiin asti ennen kuin feidautuu ujonsuloisena

sä leikit liekinheittimellä mun sisällä

tiedäthän:

minä en ole tämä kyynisyyksiä laukova suu en tämä typerä kuori en mikään en ole mikään sinä et tiedä mitään minä en ole mitään en mitään en mitään en mikään. piirrä ääriviivani

suvanto

oon tämä suvantojen, pyörteiden, aaltojen, vaahtopäiden meri

kuohuna laineilla

vesi, joka iskeytyy rantakallioihin

hioo epäsopivat kulmat

vahinkolauttana öljyvuotona laineilla

venyn en tunne reunoja en näe rajoja en tunne minua

minne aallot tahtovat

minua kuljettaa

oon kaikkialla ja en missään.

aallonpohja

suvanto

en muista hengittää

istun pohjalla kivenmurikat taskuissa

sillä paikalla kasvaa punaruskeeta meriheinää

itkee meripihkaa

Muuri

muutamankymmenen sentin mittainen muuri meidän välissämme

sanat eivät kiipeä sen yli

katseet kurottavat pikaisesti hetkittäin hieman korkeammalle

(luovat sähköä, muuri pysyy)

musiikki puhuu ympärillämme lausein, joita emme osaa sanoa

tunnelmin, joita emme osaa luoda

ajatuksin, joiden olemassaoloa emme myönnä.

kaksi jääräpäätä näyttöpisteillä vieretyksin

piikitellen tai ilkeillen

tarkoittaen päinvastaista

vahventaen sitä kieroutunutta kulissia

(ylläpito unohtuu vain humalassa)

jos ärsyynnyn vielä hiemankin astun sinun reviirillesi

kavahditpa tai et

päivittäistä

henkistä

höyhenelläkutittelua!

ja leikkiviä silmiä

sotkeentuneita sanoja

yhtenäisesä solmussa

kurkussa pomppivan sydämen kanssa

VAALEANSININEN

Marko sanoi odottavansa minua kirjaston rappusilla työvuoronsa loputtua. Laskin minuutteja. Kolmea yli neljän. Helmi höpötti omiaan korvani juuressa, olin menettänyt keskittymiskykyni hänen selityksilleen jo aikoja sitten. Korvani nappasivat sanan sieltä täältä. Jotain taivaalla leikkivistä pilvistä ja siitä kuinka kauniilta maailma näyttää talven ensimmäisenä vaaleansinisenä päivänä, joka taittaa mustuuden valoisaksi kevättalveksi. Jestas. Lopettaisi.

Kiireinen päiväni oli jo ohi, olin juoksennellut paikasta toiseen ja luennolta seuraavalle. Opintoni ovat vasta alkaneet. Motivaatiota on, vaikka väsyttääkin. Kaikki tämä vain sen päivän vuoksi, jolloin olen aikuinen ja käyn kokouksissa antamassa neuvoja sillä tiedän kuinka asiat kuuluu hoitaa! Haluan olla hyvä. Silmäni lasien takana puhuisivat viisautta. Vaan eivät vielä. Tai nyt.

Kahdeksaa yli.

Tiedän ohikulkijoiden tuijottavan. Helmi räpyttelee vaaleansinisiä silmiään eikä vaivaudu suojaamaan vaaleita hiuksiaan ja korviaan pipolla saati käyttämään talvitakkia: hiuksiinsa se on laittanut vaaleansinisen silkkirusetin ja kevättakki roikkuu auki. Tuollainen se on ollut aina, ajattelematon. Olen tuntenut sen pikkutytöstä lähtien ja sekin minut, tosin tuhat kertaa paremmin kuin minä sen. Helmi oli ollut koko elämäni aina läsnä, leikkimässä kanssani kotia, nauranut koulukirjoilleni puumajassa ja rakentanut lumilyhtyjä. Myöhemmin se uppoutui runomaailmaan sanoen, että taide pitää ihmisen ikuisesti nuorena ja minä löysin televisioviihteen sekä opiskelun.

Kymmentä yli. Hemmetti. Ja kai se nyt tuota naiiviuttaan voisi jotenkin rajoittaa!

"Aivan kuin valo suutelisi lumikinoksia ja saisi ne elämään."

Kaipa se kuvitteli olevansa runotyttö, etenkin tällä nimenomaisella hetkellä selittäessään uudelleenlöytyneestä inspiraatiostaan ja harmittelee unohtunutta muistivihkoaan. Mutta Marko, hemmetin Marko, mikä sillä kestää? Minun maailmani tuntuu pysähtyneen, kello lähestyy iltaa, Markon työvuoro loppui ihan varmasti jo aikoja sitten. Se pääsi ennen neljältä, joten miksei nytkin vaan miksei se sitten soita? Kyllä sen pitäisi tietää, että minä olen täällä!

Varttia yli.

Tajuan Helmin vaienneen vasta kun hän puhuu jälleen.

"Voi, et kai sinä nyt tosissasi odota sitä. Koska se ei odota sinua. Eihän se ikinä odota."

"Älä", varoitan. Helmi tuntee minut tarpeeksi hyvin - tai no, liian hyvin - ymmärtääkseen vaieta. Kohauttaa vain olkapäitään.

"Rakastunut hölmö."

Helmi hymyilee maailmaarakastavasti, istuutuu sulatetulle porrasaskelmalle ja ristii nilkkansa. Tutkiskelee ympärilleen. Itse tutkiskelen lähinnä kelloa. Yllättäen Helmi alkaa hihittää. Mulkaisen kysyvästi.

"Näytät tosi huvittavalta hermostuneena. Naputat jaloilla ja pyörit ympyrää."

"Jaaha."

Kännykän kello muuttuu taas. 16:18. Marko, hemmetti.

Turhaudun, päätän olla välittämättä ohikulkevista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan siitä olenko tuon pikku kummajaisen ystävä vaiko en ja istuudun hänen viereensä portaalle. Mikään ei muutu. Autot jatkavat matkaansa ja ihmiset kävelevät ohitseni. Tiedän, että kirjasto sulkeutuu pian. Viimeistään silloin Markon olisi pakko tulla. Helmi keinuttaa itseään itselleen epätyypillisen jäykästi, kiitos pakkasen ja tiedän itsekin kuinka kylmä täällä on. Kukaan ei käskenyt silti sitä jättämään talvivaatteitaan silti kotiin. En minä ainakaan. Oma moka pikku sika.

Katuvalot syttyvät ja ilman sinisyys syvenee. En jaksa edes katsoa paljonko kello enää on vaan vaivun ajatusten harmaaseen massaan kunnes Helmi tökkäisee sormellaan kylkeeni ja viittaa päällään kirjaston ovien suuntaan.

Marko!

"Marko!"

Hän näyttää yhtä hyvältä kuin aina. Musta villakangastakki istuu hartioilta kuin teetetty. Tunnistan hänen siskonsa antaman joululahjakaulahuivin. Se oli meidän ensimmäinen lomamme yhdessä, hänen sukunsa luokse, maaseudulle. Oi, Marko, hän huomasi minut! Mutta hänen ilmeensä, miksi se on noin hämmentynyt?

"Mitä hittoa sä täällä yksin teet?"

"Mitä sä tarkotat?"

"Mun työpaikalla. Tai sen ulkopuolella. Eikö sun pitäisi olla kotona?"

"Ei, ei, sä oot käsittänyt ihan väärin. Mä pääsin juuri luennolta, kävelin tästä oli ja halusin nähdä sut."

Helmi lausuu nimeni varoittavasti. En kuuntele.

"Et sä voi tulla tänne noin vain."

Että se on sinnikäs. "Lopeta, Helmi! En mä oo tulossa."

Markon silmät kapenevat. "Kenelle sä puhut?"

"Helmille. Se on mun lapsuudenystävä."

Marko ei sano mitään. En osaa lukea sen ilmettä. Miksei se sano mitään? Sano jotain! Hei! Hemmetti! En minä saa selvää tuollaisesta. Kerro! Tahdon tietää. Marko huokaisee.

"Tule, Iiris, mä vien sut kotiin."

Hän vetää minut käsikynkkäänsä. Vahva käsivarsi. Pidän siitä tunteesta, tahdon olla pieni ja hänen. Kävelemme pitkin jokivartta, hän tietää kyllä missä asun. Rauhoitun. Hänen seurassaa on hyvä olla, minun ei tarvitse puhua. Helmikin ymmärtää olla hiljaa vaikka tiedän hänen seuraavan, kuulen lunta vasten hänen narisevat askeleensa. En vain uskalla kääntää päätäni ettei Marko huomaa, että minä tunnen hänet.

Kerrostaloissa on valoja. Valo on kaunis. Pakkanen ei pure Markon kanssa. Minä hymyilen. Niin että poskipäihin sattuu ja hampaita vihloo. Ilma on kylmä ja vielä kylmempi. Hän on lämmin, lämmin siinä minua vasten.

"Mä, Marko, rakastan sua."

"Mä tiedän, Iiris", hän sanoo hiljaa. "Mä tiedän."

Yksi ajankääntäjä, kiitos.

Hemmetti tätä yksipuolisten tunteiden kirjoa!

Hemmetti tiedostamista.

mitä me olisimme voineet olla
jos olisin tehnyt toisin

Hemmetti ajatuksiani, kuvitelmissa elämistäni

Hemmetti ajelehtivaa katsetta (omaani, ennen se oli sinun)

minä odotan

odotan

odotan sinua

Hemmetti pommiin nukkumista, myöhään heräämistä.

joskus sinä odotit

odotit

odotit minua

seepia

Jätin poikaystäväni. Ikävöin kuvitteellista mennyttä, ihastun vääriin ihmisiin, turhiin tapauksiin, jotka eivät todellisuudessa sopisi minulle alkuunkaan, haaveilen olevani jossakin aivan muualla, jossain missä lämpötila pysyttelee aina siedettävänä ja kahviloiden terasseilla voi tupakoida, odottelen kevättä ja helmikuu tuntuu loputtomalta. Suhdedraamani eivät selkene, joskus kuvittelen olevani arkielämän saippuasarjan sankaritar, joskin usein konfliktit syntyvät vain pääni sisällä. Tahdon kevättuulen, kevyitä kukkamekkoja, pois kylmästä ja ahdistavasta kotimaastani, jossa miehet hakkaavat vaimojaan, samanhenkisten piirit on elitistisyydessään koomisia, ihmiset eivät osaa kommunikoida toisilleen, pakkastuuli pureutuu villakerrosten läpi iholle asti. Inhoreaktioita. Tahdon olla jonkun tarkoin määritellyn sylissä ja ymmärretty.

Kaupunkikävelylläni pohdin kerrostalojen surullisuutta, yksinäisiä ihmisiä tulitikkulaatikkoasunnoissaan, sitä kuinka olen yksi sadoista, jotka ei enää tervehdi naapureitaan kun joku ei aikaisemmin tervehtinytkään takaisin. Valo näytti ihan oikeasti tuolta; elin seepiakuvassa.

ps. Husky Rescue tekee kauneinta musiikkia ikinä.