seepia

Jätin poikaystäväni. Ikävöin kuvitteellista mennyttä, ihastun vääriin ihmisiin, turhiin tapauksiin, jotka eivät todellisuudessa sopisi minulle alkuunkaan, haaveilen olevani jossakin aivan muualla, jossain missä lämpötila pysyttelee aina siedettävänä ja kahviloiden terasseilla voi tupakoida, odottelen kevättä ja helmikuu tuntuu loputtomalta. Suhdedraamani eivät selkene, joskus kuvittelen olevani arkielämän saippuasarjan sankaritar, joskin usein konfliktit syntyvät vain pääni sisällä. Tahdon kevättuulen, kevyitä kukkamekkoja, pois kylmästä ja ahdistavasta kotimaastani, jossa miehet hakkaavat vaimojaan, samanhenkisten piirit on elitistisyydessään koomisia, ihmiset eivät osaa kommunikoida toisilleen, pakkastuuli pureutuu villakerrosten läpi iholle asti. Inhoreaktioita. Tahdon olla jonkun tarkoin määritellyn sylissä ja ymmärretty.

Kaupunkikävelylläni pohdin kerrostalojen surullisuutta, yksinäisiä ihmisiä tulitikkulaatikkoasunnoissaan, sitä kuinka olen yksi sadoista, jotka ei enää tervehdi naapureitaan kun joku ei aikaisemmin tervehtinytkään takaisin. Valo näytti ihan oikeasti tuolta; elin seepiakuvassa.

ps. Husky Rescue tekee kauneinta musiikkia ikinä.