VAALEANSININEN
Marko sanoi odottavansa minua kirjaston rappusilla työvuoronsa loputtua. Laskin minuutteja. Kolmea yli neljän. Helmi höpötti omiaan korvani juuressa, olin menettänyt keskittymiskykyni hänen selityksilleen jo aikoja sitten. Korvani nappasivat sanan sieltä täältä. Jotain taivaalla leikkivistä pilvistä ja siitä kuinka kauniilta maailma näyttää talven ensimmäisenä vaaleansinisenä päivänä, joka taittaa mustuuden valoisaksi kevättalveksi. Jestas. Lopettaisi.
Kiireinen päiväni oli jo ohi, olin juoksennellut paikasta toiseen ja luennolta seuraavalle. Opintoni ovat vasta alkaneet. Motivaatiota on, vaikka väsyttääkin. Kaikki tämä vain sen päivän vuoksi, jolloin olen aikuinen ja käyn kokouksissa antamassa neuvoja sillä tiedän kuinka asiat kuuluu hoitaa! Haluan olla hyvä. Silmäni lasien takana puhuisivat viisautta. Vaan eivät vielä. Tai nyt.
Kahdeksaa yli.
Tiedän ohikulkijoiden tuijottavan. Helmi räpyttelee vaaleansinisiä silmiään eikä vaivaudu suojaamaan vaaleita hiuksiaan ja korviaan pipolla saati käyttämään talvitakkia: hiuksiinsa se on laittanut vaaleansinisen silkkirusetin ja kevättakki roikkuu auki. Tuollainen se on ollut aina, ajattelematon. Olen tuntenut sen pikkutytöstä lähtien ja sekin minut, tosin tuhat kertaa paremmin kuin minä sen. Helmi oli ollut koko elämäni aina läsnä, leikkimässä kanssani kotia, nauranut koulukirjoilleni puumajassa ja rakentanut lumilyhtyjä. Myöhemmin se uppoutui runomaailmaan sanoen, että taide pitää ihmisen ikuisesti nuorena ja minä löysin televisioviihteen sekä opiskelun.
Kymmentä yli. Hemmetti. Ja kai se nyt tuota naiiviuttaan voisi jotenkin rajoittaa!
"Aivan kuin valo suutelisi lumikinoksia ja saisi ne elämään."
Kaipa se kuvitteli olevansa runotyttö, etenkin tällä nimenomaisella hetkellä selittäessään uudelleenlöytyneestä inspiraatiostaan ja harmittelee unohtunutta muistivihkoaan. Mutta Marko, hemmetin Marko, mikä sillä kestää? Minun maailmani tuntuu pysähtyneen, kello lähestyy iltaa, Markon työvuoro loppui ihan varmasti jo aikoja sitten. Se pääsi ennen neljältä, joten miksei nytkin vaan miksei se sitten soita? Kyllä sen pitäisi tietää, että minä olen täällä!
Varttia yli.
Tajuan Helmin vaienneen vasta kun hän puhuu jälleen.
"Voi, et kai sinä nyt tosissasi odota sitä. Koska se ei odota sinua. Eihän se ikinä odota."
"Älä", varoitan. Helmi tuntee minut tarpeeksi hyvin - tai no, liian hyvin - ymmärtääkseen vaieta. Kohauttaa vain olkapäitään.
"Rakastunut hölmö."
Helmi hymyilee maailmaarakastavasti, istuutuu sulatetulle porrasaskelmalle ja ristii nilkkansa. Tutkiskelee ympärilleen. Itse tutkiskelen lähinnä kelloa. Yllättäen Helmi alkaa hihittää. Mulkaisen kysyvästi.
"Näytät tosi huvittavalta hermostuneena. Naputat jaloilla ja pyörit ympyrää."
"Jaaha."
Kännykän kello muuttuu taas. 16:18. Marko, hemmetti.
Turhaudun, päätän olla välittämättä ohikulkevista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan siitä olenko tuon pikku kummajaisen ystävä vaiko en ja istuudun hänen viereensä portaalle. Mikään ei muutu. Autot jatkavat matkaansa ja ihmiset kävelevät ohitseni. Tiedän, että kirjasto sulkeutuu pian. Viimeistään silloin Markon olisi pakko tulla. Helmi keinuttaa itseään itselleen epätyypillisen jäykästi, kiitos pakkasen ja tiedän itsekin kuinka kylmä täällä on. Kukaan ei käskenyt silti sitä jättämään talvivaatteitaan silti kotiin. En minä ainakaan. Oma moka pikku sika.
Katuvalot syttyvät ja ilman sinisyys syvenee. En jaksa edes katsoa paljonko kello enää on vaan vaivun ajatusten harmaaseen massaan kunnes Helmi tökkäisee sormellaan kylkeeni ja viittaa päällään kirjaston ovien suuntaan.
Marko!
"Marko!"
Hän näyttää yhtä hyvältä kuin aina. Musta villakangastakki istuu hartioilta kuin teetetty. Tunnistan hänen siskonsa antaman joululahjakaulahuivin. Se oli meidän ensimmäinen lomamme yhdessä, hänen sukunsa luokse, maaseudulle. Oi, Marko, hän huomasi minut! Mutta hänen ilmeensä, miksi se on noin hämmentynyt?
"Mitä hittoa sä täällä yksin teet?"
"Mitä sä tarkotat?"
"Mun työpaikalla. Tai sen ulkopuolella. Eikö sun pitäisi olla kotona?"
"Ei, ei, sä oot käsittänyt ihan väärin. Mä pääsin juuri luennolta, kävelin tästä oli ja halusin nähdä sut."
Helmi lausuu nimeni varoittavasti. En kuuntele.
"Et sä voi tulla tänne noin vain."
Että se on sinnikäs. "Lopeta, Helmi! En mä oo tulossa."
Markon silmät kapenevat. "Kenelle sä puhut?"
"Helmille. Se on mun lapsuudenystävä."
Marko ei sano mitään. En osaa lukea sen ilmettä. Miksei se sano mitään? Sano jotain! Hei! Hemmetti! En minä saa selvää tuollaisesta. Kerro! Tahdon tietää. Marko huokaisee.
"Tule, Iiris, mä vien sut kotiin."
Hän vetää minut käsikynkkäänsä. Vahva käsivarsi. Pidän siitä tunteesta, tahdon olla pieni ja hänen. Kävelemme pitkin jokivartta, hän tietää kyllä missä asun. Rauhoitun. Hänen seurassaa on hyvä olla, minun ei tarvitse puhua. Helmikin ymmärtää olla hiljaa vaikka tiedän hänen seuraavan, kuulen lunta vasten hänen narisevat askeleensa. En vain uskalla kääntää päätäni ettei Marko huomaa, että minä tunnen hänet.
Kerrostaloissa on valoja. Valo on kaunis. Pakkanen ei pure Markon kanssa. Minä hymyilen. Niin että poskipäihin sattuu ja hampaita vihloo. Ilma on kylmä ja vielä kylmempi. Hän on lämmin, lämmin siinä minua vasten.
"Mä, Marko, rakastan sua."
"Mä tiedän, Iiris", hän sanoo hiljaa. "Mä tiedän."
